Tekstin on vuonna 2005 kirjoittanut Vaasan keskussairaalassa hoitajana työskennellyt ja monta kertaa Tansanian Morogorossa käynyt Maisa Kivisalo.

”Olen saanut etuoikeuden matkustaa useita kertoja Afrikassa ja asua maassa lyhyitä aikoja. Kokemukseni siellä ovat muuttaneet maailmaani.
Afrikkalaisten avoimuus ja iloisuus, yksinkertaiset elämäntavat, ja heidän miltei vaistonvarainen kykynsä huomioida toisen ihmisen tunteet ovat piirtyneet syvälle sydämeeni.
Karu mutta kaunis luonto, sysimusta tropiikin yö outoine äänineen ja tuoksuineen, yksinäisillä aavikoilla vietetyt hetket ovat muistoja, jotka ovat tehneet sielustani pienen ja nöyrän – mutta rikkaan.” 

Näillä ajatuksilla lähetin maailmalle julkaisemani Afrikkaa kuvaavan runo- ja kuvakirjani vuonna 1998. Samoin miettein voin kirjoittaa tänäänkin.
Monille vaasalaisille ja sairaalamme työntekijöille Morogoro on sanana tuttu. Aikoinaan teholla hoitajat tervehtivät toisiaan aamulla sanomalla ”Moro-goro”” huomenen sijasta.

Morogoro on Vaasan ystävyyskaupunki ja Morogoron lääninsairaala Vaasan keskussairaalan ystävyyssairaala. Morogoro sijaitsee Tansaniassa, ItäAfrikassa. Tansanian pääkaupunki on Dodoma, tärkein ja suurin kauppakaupunki on Dar es Salaam Intian valtameren rannalla. Asukkaita on alle 30 miljoonaa, Morogorossa noin 200 000.
Teollisuutta on vähän, karjatalous on tärkeää yhteiskunnallisen arvostuksen takia. Maatalous tuottaa vientiin kahvia, sisalia, maissia, hirssiä, bataattia ja riisiä. Maa on sosialistivaltio, mutta tänä päivänä puhaltavat uudet tuulet ja yksityisyrittäjyyttä pyritään kehittämään maan huonon taloudellisen tilan kohentamiseksi.

Aids-tilanne on täälläkin kammottava

Vuosituhannen vaihtuessa arvioitiin maailmassa olevan 33,6 milj. hiv-positiivista, joista noin 32 milj. on 14-19 vuotiaita. Vuonna 1999 5,6 milj. henkilöä sai tartunnan ja tautiin kuoli 2,6 milj. ihmistä. Hiv-positiivisista 95 % elää kehitysmaissa ja kaksi kolmasosaa heistä Saharan eteläpuolisilla alueilla. Arvion mukaan vuoden 1999 lopussa oli 11,2 milj. aids-orpoa.

Morogorossa aids-tilanne on paha, koska kaupunki sijaitsee Darista Victoriajärvelle johtavan valtatien varrella. Niinpä avustuskohteita meiltä ei tule puuttumaan.

Taustatietoa

Vaasan kehitysmaaseura perustettiin vuonna 1989 muutaman asiasta kiinnostuneen aloitteesta. Yksi seuran pääperiaatteista on riippumattomuus eri ideologioista; politiikasta, uskonnosta jne.
Kohdesairaalan valinnassa oli suuri osuus sairaalamme edesmenneellä gynekologi Leo Laaksolla, joka oli matkoillaan käynyt Morogoron sairaalassa. Häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ensimmäisellä kännillämme siellä. Ensimmäinen vierailu tehtiin Morogoron lääninsairaalaan 1990, emmekä voineet kuvitella miten suureksi ja monitahoiseksi työmme kasvaisi. Avustuskohteena on ollut myös Mlalin terveysasema.

Morogoron lääninsairaalassa on 300 potilaspaikkaa eri erikoisaloilla. Lääkäreitä on vain muutama, varsinaisen käytännön lääkärintyön hoitavat ”Medical Assistentit”. Sairaanhoitajakoulutus erikoistumisineen toimii lähestulkoon samoin kuin meillä. Apuhoitajia on enemmän, ja myös kätilöiksi erikoistuminen on suuren syntyvyyden maassa arvostettua.

10-vuotis taival

Työmme on kantanut ”sairaalatarvikeprojektin” nimeä, ja se on kohdistunut Morogoron lääninsairaalaan ja Mlalin terveysasemaan. Valtionapua on saatu 150.000-200.000 mk/vuosi. Omavastuuosuus on ollut 20 %, mikä on vaatinut uurastusta. Viime vuosina työmme kannattajat ovat lahjoittaneet merkkipäivätulojaan työllemme.

Sveitsin valtion avustamana peruskorjauksen ja vaasalaisten työn seurauksena sairaala on saanut uuden ilmeen. Olemme hankkineet sinne huonekaluja: pöytiä, kaappeja, ja tuoleja. Sängyt on korjattu. On teetetty patjoja, sterilointijärjestelmä on uusittu jne. Tärkeä osuus on alusta lähtien ollut myös koulutuksella. Periaatteena yhteistyössä ovat olleet yhteiset neuvottelut, joissa on yhdessä mietitty mennyttä vuotta ja suunniteltu tulevaa. Ajatuksena on ollut, että he ovat isäntiä, me vain vieraita. Tällä periaatteella suhteet ovat lujittuneet, on saatu monta hyvää ystävää. Tasavertaisuus näkyy ennen kaikkea yhteistyössä, vaikka olemmekin ”rahakirstun vartijoita”. Tasavertaisuus tässä asetelmassa on aika harvinaista. Koulutukseen liittyvä aids-valaistus on myös ollut vuosien ajan tärkeällä sijalla.

Hoitohenkilökunnan taholla tulokset ovat suotuisimmat. Koulutustilaisuuksia on pidetty, ja hoitaja on käynyt opintojaksoilla muissa sairaaloissa. Oman työn kehittämiseen on löytynyt innostusta.

Mainittakoon, että Afrikan maissa tehtiin viime vuonna vertailuja sairaalasteriliteetin tasosta ja Tansaniassa Morogoron lääninsairaala sai maan korkeimmat pisteet. Tutkija oli Tansanian ulkopuolelta. Ei ollenkaan hullummin!

Mitä jatkossa?

Projektimme muuttuu nyt koulutusprojektiksi.

  • Aids-valistus laajenee.
  • Hoitohenkilökunnan koulutukseen panostetaan. Tänä vuonna on aikomus pitää kolme seminaaria koko henkilökunnalle perushoitajasta osastonhoitajaan. Vuoden alussa tapahtuneen vierailumme yhteydessä pidimme ensimmäisen seminaarin, johon osallistui 120 hoitajaa. Innostus oli melkoinen, kuulija istuivat luentojen päätyttyä pari tuntia keskustelemassa aiheista.
  • Keskustelimme myös pilottiosastonkokeilusta. Osastoja olisi kolme. Kehittämiskohteina infektioiden ehkäisy ja hoidon laadun parantaminen. Melkoinen haaste heille – ja meille. Mutta mielenkiintoinen.
  • Koko maahan on tulossa sairaalareformi, jonka mukaan päätöksentekoa siirretään osittain paikalliselle tasolle. Yksi päätavoite on hoidon laadun parantaminen.

Mikä saa pysymään tällaisessa työssä mukana?

Siihen on vaikea antaa selkeää vastausta. On mielenkiintoista tutustua eri kulttuureihin, oppia ymmärtämään miksi kaikkialla ei tehdä kuten meillä. On myös terveellistä nähdä, että ulkonainen mammona ei ole ainoa tavoiteltava asia. Kun tapaat afrikkalaisen, saat vastata kysymyksiin: kuinka voit, kuinka perheesi voi jne. Jos paikallisessa perheessä joku sairastuu (isovanhemmat, appi, anoppi jne.) perheen tärkeä henkilö jää kotia hoitamaan häntä. Se on työpaikoilla luonnollista. Ja perheelle myös taloudellisesti raskasta. Eli perhettä arvostetaan. Orvoksi jäänyt lapsi sijoitetaan sukulaisperheeseen, usein isän veljen perheeseen, jossa lapsi saa oman lapsen oikeudet. Perheyhteisö on täysin erilainen käsite kuin meillä. On paljon tapoja, joita ensin kauhistelee, sitten ihmettelee ja lopulta ymmärtää.

Mitä paremmin maahan tutustuu, sitä enemmän arvostaa myös sen asukkaita, joille historian jättämä painolasti, luonnonoikkujen tuhot ja ainainen raataminen hengen pitimeksi ovat arkipäivää. Kokemaansa ei pidä romantisoida. Ei myöskään syyllistää itseään, jos oma elämä on hyvin.

Usein on kuitenkin niin ihana palata kotiin – puhtaaseen, viileään maailmaan! Avata kaappiensa ovia ja todeta: miten rikas olenkaan! Joskus tuntee olevansa kahden maan kansalainen.

Olemme liittäneet työmatkoihimme myös lomaosuuden ja näin saaneet tutustua laajalti Afrikkaan: ihmisiin, eri sairaaloihin, kulttuureihin, uskontoihin ja mahtavaan luontoon. Ne kokemukset eivät ole rahassa mitattavissa.
Työhömme pääset mukaan sinäkin. Kaikille on taatusti tehtävää.

Ehkäpä ”Mietteisiini Afrikan auringon alta” sopisivat Helman Melvillen sanat:

Meidän on mahdotonta elää vain itsellemme.
Elämämme liittyy toisten elämään
tuhansin näkymättömin langoin
ja näitä säkeitä pitkin
tekomme juoksevat syinä
ja palaavat meille seurauksina.

 

Scroll to Top